​Historiallinen esikoisromaanini Aaltojen kimallus julkaistiin reilut pari kuukautta sitten ja ajattelin sen kunniaksi kirjata hieman ylös ajatuksia. 

Olen oppinut todella paljon ensimmäisen kaunokirjallisen työn myötä. Ensinnäkin, lehtiartikkeleita ja tietokirjoja kirjoittaessa pyrkii välittämään lukijalle hänen kaipaamaansa tietoa, blogitekstissä omia kokemuksia lukijoita kiinnostavista aiheista ja kaunokirjallisuus onkin sitten tunnelman ja tunteiden kieltä. Siksi kirjaa lukiessa ensimmäinen ajatus lukijalle voi olla, pidänkö tästä vai en pidä tyylillisesti. Onhan historiallinen romaanikin toki tiedon välittäjä, mutta ei tosiaankaan vain sitä. Myös kirjoittamisen kannalta kaunokirjallisuuden vaatima luova prosessi oli uusi ja kiinnostava kokemus. Taustatyötä tein Aaltojen kimallusta varten paljonkin ja sen tekeminen on minulle hyvin mieluista, taustatiedon ansiostahan ikään kuin keksitään vain puolet tarinasta.

Lukijapalautteissa on ilahduttavasti huomattu niitä asioita, joita toivoinkin kirjan välittävän. Halusin lähestyä historiaa vähän eri tavalla, vältellä suuria ja vaikeita tapahtumia ja keskittyä tavallisten ihmisten elämään, toki lomallahan kirjassa ollaan, mikä keventää lisää. Halusin myös välttää hyviksiä ja pahiksia ja sen sijaan keskittyä kunkin hahmon sisäisiin kamppailuihin, jotka ovat arkisen elämän kokoisia. 
Toisaalta kirjani ei ole aivan kevytkään, joten tuntuuko se liian kevyeltä normaalien historiallisten romaanien lukijoille ja liian syvälliseltä kevyempien historiallisten feelgood-romaanien ystäville, joille ehkä juoni on oleellisin osa tarinaa. 
​
Erityisesti pidin Facebookin kirjallisuusryhmän eräästä kommentista, jossa pohdittiin, että kuinka tähän maailmanaikaan kirjoitetaan tällainen herkkä romaani. Nimittäin, koska kirjani sijoittuu 1900-luvun alkuun, halusin koettaa kunnioittaa Aaltojen kimallusta kirjoittaessani tuon ajan romaanien kirjoitustyyliä. Tai ainakin se varmasti on ollut vaikuttimena kirjoittamisessani, sillä tuon ajan tyyli viehättää minua suuresti ja sellaisia kirjoja tykkään itse etsiä kirpputoreilta ja lukea. Kuvissa onkin kirppislöytöjä, tänä kesänä olen ostanut kolme kirjaa, joista vanhin on 82 vuotta ja uusin 67 vuotta sitten ilmestynyt!
Luin aluksi aikanaan vanhaa keskieurooppalaista kirjallisuutta, koska kun matkustelin enemmän Euroopassa ja kirjoitin sieltä matkakertomuksia aikakauslehtiin, halusin tutustua kunkin maan kulttuuriin juuri kirjallisuuden kautta ja pitemmällä aikaperspektiivillä. Jossakin vaiheessa tajusin, että myös suomalainen kirjallisuus on ollut vuosisadan alussa aivan samantyyppistä. Minusta Suomi oli hyvin eurooppalainen maa vuosisadan alussa kulttuurillisesti. Laatutuotteet tulivat Euroopasta, Englannista erityisesti ja sivistyneistö osasi suomea ja ruotsia ja opiskeli laajasti eurooppalaisia kieliä, erityisesti ranskaa ja saksaa, englantiakin, joka ei kuitenkaan ollut pääkieli.
Halusin myös luoda kirjaani mieshahmot, jotka edustavat tällaista eurooppalaista sivistynyttä ja mukavaa, syvällistä mieshahmoa, ja jotka poikkeavat käytökseltään ja olemukseltaan suomalaisessa kirjallisuudessa ja elokuvissa usein esitetystä stereotyyppisestä mieshahmosta.

Bildungsroman kirjallisuuden lajityyppinä on minulle mieluisin, tykkään itse lukea juuri kasvukertomuksia. 1900-luvun alun kirjallisuus oli ikään kuin sekoitus proosaa, runoutta, filosofiaa ja hauskoja sattumuksia. Romaanit sisälsivät henkilöhahmojen pitkiäkin ajatuskulkuja, pohdintoja ja pohjustuksia, joten juoni ei ollut ollenkaan keskeisessä osassa. Tällainen viipyilevä ja maalaileva kirjoitustyyli voi tuntua nykylukijasta helposti liian hitaalta, ettei mitään tapahdu, ja ymmärrän sen hyvin. Onhan uutisointi ja kaikki yhteiskunnassamme kovin tapahtumakeskeistä, asioita nostetaan esiin silloin kun jotakin tapahtuu, eikä niin, että pohdittaisiin elämänfilosofioita ja ilmiöitä etukäteen. Viipyilevää kirjaa on vaikea ahmia, vaan jokainen lause ikään kuin on luettava ja sitten pysähdyttävä pisteeseen. Se vaatii lukijalta enemmän, eikä ole niin valmiiksi annettua. Joskus pystyn lukemaan vain kymmenkunta sivua kerrallaan näitä vanhoja romaaneja. 1900-luvun alun kirjallisuus on vielä aikaa ennen tehokkuutta, teollistuminen ja sen mukanaan tuomat arvot ottivat vasta ensi askeleitaan, ja se näkyy lausetasollakin.

Runollisuus kuului arkiseen elämään 1900-luvun alussa, runoja ja värssyjä luettiin, tehtiin värikkäitä laulujen sanoja. Jotenkin näitä sata vuotta vanhoja kirjoja lukiessa tuntuu, että suomen kieli oli tuolloin runsaimmillaan! Kieltä myös kehitettiin aktiivisesti; heti kun ulkomailta tuotiin jokin uusi keksintö tai ruokatarvike, keksittiin sitä kuvaamaan oitis suomenkielinen sana, joka joko jäi käyttöön tai muuntui suuhun sopivammaksi. Muutama tällainen sana vilahtaa Aaltojen kimalluksessakin. 

Teemoina 1900-luvun alun kirjallisuudessa käsiteltiin usein naisten ja lasten asemaa sekä ihmisen luontosuhdetta. Näitä ajalle tyypillisiä teemoja olen nostanut Aaltojen kimalluksessakin esiin, ovathan ne näin 125 vuotta myöhemminkin edelleen ajankohtaisia. Henkilöhahmojeni filosofiset pohdinnat sivuavat ajan kulkua. En tiedä, onko sitä käsitelty miten paljon kirjallisuudessa tuolloin, toki esimerkkinä tulee mieleen Thomas Mannin Taikavuoren päähenkilö Hans Castorp, jonka piti viipyä alppiparantolassa muutama kuukausi, mutta viettikin siellä lopulta seitsemän vuotta.
Näin vanhoja kirjoja lukiessa on aina muistettava sijoittaa kertomus tuon ajan yhteiskunnallisiin oloihin ja maailmankuvaan. Minusta juuri onkin kiinnostavaa peilata, mitä samaa niistä löytyy, ovatko jotkin teemat paljoa edes muuttuneet. Jos 1900-luvun alun kirjallisuus kiinnostaa enemmän, tuli vastaan tällainen yhdeksäsluokkalaisten tekemä blogi kirjallisuushistoriasta ja tässä blogikirjoitus aiheesta.
Tekniikan kehitys puhuttaa maailmassa nykyaikanakin tekoälyn tulon myötä, aivan kuten Aaltojen kimalluksessa, kun rautatiet mullistivat koko liikkumisen tavan. Kun jotakin on keksitty, ei sitä oikein voi peruuttaakaan, vaan on koetettava mukauttaa omia ajatuksiaan ja elämäänsä uuden teknologian ympärille.

Aaltojen kimalluksen kirjoittaminen on ollut myös tutustumista äänikirjaan formaattina, koska luen yleensä kirjat ihan painettuna versiona. Toki muutaman äänikirjan olin kuunnellut aikaisemminkin ja pitänyt kyllä kuuntelusta vaihteluna ja tietyissä tilanteissa. Olen tosi iloinen, että juuri Katja Aakkula luki kirjan äänikirjaksi, ne lauseet, joissa itse meinasin kompastua, hän nosti aivan uudelle tasolle ammattitaidollaan.
On myös ollut todella kiva huomata, että kirjaa on lainattu ahkerasti kirjastoista ja tietenkin että sitä on ostettu paikallisesta Puoti Suertessa, sijoittuuhan kirja Mäntyharjulle. Painettua kirjaa löytyy myös Reunan kirjakaupan valikoimista Myllykoskelta.
​
Nyt en enää ole seurannut palautteita kirjasta, sillä on ollut aika laskea kirja elämään omaa elämäänsä ja itse keskityn siihen, miten tarina jatkuu ja mitä henkilöt kohtaavat seuraavaksi. Kunhan illat pimenevät, jatkan seuraavan osan käsikirjoituksen työstämistä, kirjoittaminen onkin jo alkua pidemmällä.

Tässä vielä toisen postauksen verran kuvavirtaa Lontoon kauniilta keväisiltä kaduilta. Liikkeiden ja kahviloiden sisäänkäynnit hurmasivat rönsyilevillä kukkakoristuksillaan. Onneksi päämäärättömälle kaduilla samoilulle jäi reissussa aikaa, se on ihan parasta.

Byron Hotelin seinällä perhostaulut ottivat iltaisin vastaan huoneessa, kun tulimme lepuuttamaan jalkoja kävelyn päätteeksi. Hotellin sijainti oli oikein hyvä puiston laidalla. Viivähtäminen Lontoon lukuisissa puistoissa olikin mukavaa kaupunkikävelyn lomassa. Hyde Parkin läpi pääsi kävelemään National History Museumiin, jossa kävimme ensimmäisenä iltana. Muutenkin kävelimme eri puistoissa aina tilaisuuden tullen.

Kuljimme lentokentältä kaupungille ja takaisin kätevällä Heathrow Express -junalla, joka saapui ja palasi Paddingtonin asemalle. Siellä on karhuherran ystäville oma Paddington-kauppansa, jossa on kivoja tuotteita, pehmoleluja, t-paitoja, kangaskasseja ja kaikenlaista. Kotiinlähdön kruunasi pieni matkamuisto Heathrowlta, soma toffeella täytetty kirjakauppaa kuvaava peltipurkki.