LEHMÄNKELLOJA SUMUSSA

Sumuinen kivinen polku, ylös saakka astella. Vielä vähän matkaa ja pysähdyn. Kilinä kuuluu kertoen vuorten asukkaista, rinteiden vaeltajista. Lempeä lauma samoilee, kellot kauloissansa.

Siitä on nyt kymmenen vuotta, Gardajärven matkasta. Se oli minulle ensimmäinen rantaloma! No, eihän Gardan Malcesine ihan perinteinen aurinkolomakohde ehkä ole, mutta hiekkarantaa ja aurinkoa. Ja onhan se etelää. 

Ajatella, miten paljon elämästä unohtuu? Miten monta hetkeä, päivää, sanaa ja ajatusta vuosien varrelta unohtuu aivan tuosta vaan. Mutta jotkut hetket kymmenen vuotta sitten muistaa kuin eilisen. Ja usein ne ovat hetkiä matkoilta.

Lähdimme kävelemään Malcesinesta ylös vuoren rinnettä, olikohan se kolmantena lomapäivänä. Vaellusreitti muuttui sumuisemmaksi ja sumuisemmaksi, mitä ylemmäs rinnettä kapusi. Ei ihmekään, että vaatteet ja hiukset olivat ihan kosteita. Oltiinhan jo pilvien tasolla. Ylhäältä alkoi kuulua yhä voimakkaampana kellojen kilinä. Siellä lehmät laidunsivat. Jotenkin tämä kohtaaminen kosketti, kun ei arvannut näiden eläinten olevan siellä vastassa. Ja tuli olo, että noin juuri lehmän elämää varmaan kuuluukin elää. 

Osa noususta mentiin köysiradalla ylös, mutta alas koko matkan jalan. Voi miten mahdottoman kipeiltä jalat tuntuivat muutaman seuraavana päivänä, kun äkikseltään laskeuduttiin jyrkkää polkua koko vuori alas! Haettiin apteekista jotakin salvaa ja seuraavat päivät vietettiin rannalla.